”Onks sul pentuu mulle? ”Paljon ne maksaa?” ”Oonks mä eka jonossa?”

Näitä kysymyksiä esitetään aika ajoin pentueiden kohdalla.

Omien ihmisten etsintä olisikin helppoa jos mentäisiin tällä kaavalla. Näin ei kuitenkaan mennä ja myönnän: olen varmaan liiankin kriittinen kotien etsinnässä ja myönnän: kiinnyn näihin pentuihin (niinkuin jokaiseen pentueideni pentuihin)ehkä liikaakin.

Kun tulee luovutuksen aika en itke sitä, että pennut lähtevät. Niiden onkin aika lähteä, laajentaa reviiriään ja alkaa opettelemaan maailman ihmeitä. Murehdin sitä, pidetäänkö niistä varmasti hyvää huolta; rakastetaan perheenjäsenenä ja pääsevätkö ne koirien parhaaseen paikkaan (tai minun) metsään haistelemaan tuulien kertomuksia. Näinä kasvattajan vuosinani olen ehkä hieman oppinut, että yritän parhaani kotien etsinnässä ja antaa uusille, omille ihmisille tukeni pennun lähtöviivoilla (ja lopun elämän).

Ja miten tulenkaan iloiseksi kun kuulen kasvateistani jotain tai saan kuvan. Olen ylpeä jokaisesta kasvatistani! Ruskeasta tähtipojastani, pikku pojasta joka loistaa vepessä, punapantaisesta suuren egon tytöstä joka on maailman hellin perheeseen syntyneelle vauvalle, rauhallisesta suklaamurusesta joka toimii terapiakoirana lapsille, mokkapalastani joka todellakin saa haistella tuulien kertomuksia, ensimmäisen pentueeni pentulaatikon valloittajalle joka kolmiviikkoisena kiipesi sinnikkään uurastuksen jälkeen ensimmäisenä aitauksesta pois. Ja jokaisen, ihan jokaisen kasvattieni omille ihmisille olen kiitollinen koirien onnellisista luppapäivistä.

Kolmen viikon päästä joukkoomme liittyy uusia omia ihmisiä. Sen aikaa vielä nuuskuttelen ja rakastan näitä kahdeksaa ylpeyden aihetta.